No comments

Ennen halusin olla todella itsenäinen, selvitä kaikesta yksin. Olla se kaikista vahvin ihminen koko maailmassa jottei kukaan voi satuttaa. En halunnu hyväksyä sitä, että tarvin muita ihmisiä.  Mä yhä oon itsenäinen, mutta koitan hyväksyä pikkuhiljaa että tarvin muita. Joskus se pelottaa. Yksin ollessa ei tarvi pelätä, että joku jättää tai satuttaa.

Mua kiusattiin peruskoulussa ja mun lapsuus ei ollu mikään ihanteellinen. Alkoholisti isä, isän kuolema, monet muutot, koulukiusaaminen, yksinäisyys, paha masennus jne…oon pienestä pitäen suojellu itteäni, pitäny muuria mun ja muiden välissä. Nyt ku oon isompi niin on hankalaa päästä eroon siitä muurista. Sitä pelkää, että kaikki haluaa satuttaa. Aina ajattelen, että nyt tuoki haluaa tehä jotain pahaa. Vaikka se ihminen kävelis vaan mun ohi.

Joskus oon mielummin hiljaa kuin kerron ystävälle mikä on ja en oo täysin varma miksi. Kai mä ajattelen ettei mua ymmärrettäis tai ettei sitä asiaa voi selittää, koska en ymmärrä sitä itekkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

− 2 = 1